Kun miettii kulunutta vuotta, niin tulee mieleen että tässä on eletty jatkuvasti jonkinlaisissa poikkeusoloissa. Väliaikaisessa kämpässä, ahtaissa tiloissa, on hoidettu vain pakolliset arkiaskareet, ne mihin aika ja energia on riittänyt  ja joita ilman ei voisi elää, kuten ruuanlaitto (sekin niin helppoa ja yksinkertaista kuin vain mahdollista). Ollaan oltu ilman miestä talossa suurimman osan ajasta. On sairastettu jotakuinkin jatkuvasti, jos ei lapsi, niin sitten äiti, ja jos ei äiti niin sitten kissa. Ja jossain välissä remonttireiskakin kerkesi pienen flunssan sairastamaan mutta se ei pakottanut reiskaa jäämään kotiin vaan raksalle oli päästävä. Elämästä on puuttunut lähestulkoon kaikki luksus, kaikki hauskuus, mukavat illanvietot, ystävien ja tuttavien tapaamiset, ulkona syömässä käymiset ja yhteiset harrastukset ja askareet jotka ennen antoi elämään niin paljon. Olen yrittänyt viritellä vanhaa lukemisharrastusta ja lukenut tässä joulun jälkeen muutaman sota-ajan naisista kertovan kirjan ja jotenkin olen samaistunut heihin ja tuntuu että tässä rakennusajassa on jotain samaa kuin niissä ankeissa ajoissa, jolloin naisten piti selvitä yksin lasten kanssa ja elämässä ei ollut juuri muutakuin aamu, päivä, ilta ja yö ilman suurempia valonpilkahduksia. Sillä erotuksella toki, että rakentajalesken mies tulee joka ilta kuitenkin kotiin joten eipä sitä oikeasti voi mihinkään sota-aikaan verrata. Mutta vertasinpa nyt kumminkin.

Mutta hengissä on tästäkin selvitty ja pian tämä aika on muisto vain, joten ei tämä nyt oikeasti niin paha rasti ollut mitä voisi kuvitella ja mitä monet on pelotelleet. Kaikkeen sopeutuu, myös niihin ankeisiin oloihin. Ja pian me saadaan pakata itsemme näistä ankeista oloista ja muuttaa isompaan tupaan, missä tavaroille riittää tilaa järjestellä, lapsella on lääniä juosta ja levitellä lelujaan, ja kissoilla enemmän virikkeitä niin ettei toisen ressukan tarvitsisi stressaannuksissaan repiä häntäänsä jatkuvasti. Ja mikä parasta, minä saan takaisin aviomieheni ja lapsi isänsä.