Omakotielämään tottuneena on tosi vaikea sopeutua tähän kerrostaloasumiseen. Pienen lapsen kanssa on jotenkin hankalaa tuo portaiden kulkeminen, vaikka me asutaan vain toisessa kerroksessa. Aina saa miettiä että kuinka saa vaunut ylös taikka alas, kauppareissun jälkeen pitää sumplia että kuinka saa parkkipaikalta kiikutettua sekä lapsen, joka ei vielä osaa kunnolla kävellä, että neljä kassia ruokaa. Kyllä hissi olis poikaa. Mutta rehellisesti sanottuna ei tämä nyt mahdotonta ole, kaikki on lähinnä viitsimisestä ja mukavuudenhalusta kiinni. Kuten sanoin, omakotielämään on jo ehtinyt tottua.

Ja eilen illalla alakerran koira haukkui ja ulvoi tuntikausia yksinäisyyttään. Isäntäväki oli ties missä, pelkäsin että ne on baarissa ja tulevat vasta aamun pikkutunneilla ja me saadaan kuunnella ulvomista koko yö. Vannoin jo meneväni heti aamuseitsemältä soittamaan krapulaisten ovikelloa ihan piruuttani. No, onneksi tulivat jo puoliltaöin kotiin eikä meidän yöunet pahemmin koiran meuhkaamisesta kärsineet. Toinen meille hankala asia on tuo hiljaisuus joka on klo 22-06. Hankalaa kun pitää kaikesta miettiä, että voikohan tätä ja tuota tehdä enää kymmenen jälkeen. Saako suihkussa käydä iltamyöhäällä, ei voi naulata eikä porata tauluja seinään ja lamppuja kattoon, ei voi pestä pyykkiä jotka yleensä muistan vain aikaisin aamulla tai illalla myöhään.. Mutta nämä on näitä kerrostaloasumisen ikäviä puolia joihin nyt vaan täytyy sopeutua ja yrittää kestää talon valmistumiseen saakka.

Voi kun jo pääsis omaan kotiin!