Jopa oli talviset maisemat tontilla, kun käytiin siellä viikonloppuna. Tai ihan tontille asti ei lähdetty rämpimään, mutta olivat vetäneet tietä jo hyvän matkaa niin että melkein tontin laidalle asti olisi päässyt autollakin. Siellä se meidän ainokainen mänty seistä pönötti kevättalven auringossa komeana maamerkkinä. Mikä lie liito-oravan pesä siinä ollut kun ei sitä ole kaadettu muiden puiden mukana... No, viemäriputkistoa olivat saaneet jo vedettyä pääkatua pitkin, mutta meidän kotikatua ei oltu vielä edes aloitettu. Jännä sitten keväämmällä nähdä millaiseksi alue alkaa hahmottua, kyllä siitä nyt jo vähän näki miten kadut tulee menemään. Ensimmäiset näyttivät jo päässeen tonteille, ainakin yhdellä tontilla oli aloitettu kaivuutyöt. Eipä sinne nyt varmaan tarvi taas pariin kuukauteen mennä kun ei siellä niin paljoa tapahdu kuitenkaan.

Jotain mystistäkin sattui siellä käydessä. Pääkatu on siis tällä hetkellä lumen peittämä kapea soratie, jossa mahtui juuri ja juuri yksi auto ajamaan ja jalankulkijat joutui hyppäämään syrjään lumihankeen seisomaan autojen tieltä. Onneksi siellä ei mitään hurjaa liikennettä ollut sunnuntaipäivänä, vain yksi auto siellä liikkui ja se sattui olemaan miehen tuttava, joka ajoi ohi kun olimme tontille päin kävelemässä. Hyppäsimme auton alta pois, nostimme kättä ja jatkoimme matkaa. Auto meni menojaan. Soratieltä ei ollut tehty tuon meidän ja auton kohtaamispisteen jälkeen liittymiä mihinkään suuntaan, vaan se oli se yksi ainoa pikku kärrypolku joka sitten päättyi umpikujaan, jossa oli kääntymispiste autoille. Mutta mystistä oli se, ettei auto koskaan tullut takaisin, eikä sitä näkynyt missään vaikka tien päässä käytiin kääntymässä. Emmekä takaisin tullessamme nähneet mitään jälkiä lumessa, että auto olisi poikennut tieltä johonkin. Mietityttämään siis jäi, mihin voi auto ja sen kuski kadota keskellä kaunista, kirkasta talvipäivää?