Meillä oli haaveena saada iso tontti, paljon lääniä ympärille ja omaa rauhaa, hurjimmissa haaveissa mietittiin jopa jotain kotieläimien ottamista mikä olisi käytännössä tarkoittanut maalle muuttamista. Minä olisin halunnut muuttaa Lapin erämaille ja rakentaa sinne hirsilinnan. No, utopistisia haaveitahan nuo ovat ja kun pienen lapsen kanssa on hitusen hankala sieltä Lapin erämailta lähteä esim. neuvolaan ja myöhemmin kouluun ja harrastuksiin eikä kavereitakaan näy mailla eikä halmeilla. En sano etteikö Lapissa tai maaseudulla lapsilla olisi kavereita, mutta onhan ne välimatkat ja kulkuyhteydet usein pitkät ainakin näin kaupunkilaisen silmin katsottuna, ja me ainakin halusimme että lapsellamme olisi kavereita naapurusto täynnä, kuten meillä itsellämme lapsena oli. Siksipä luovuimme ajatuksesta muuttaa maalle, sinne ehditään vaikka sitten kun linnunpoikaset on lentäneet pois pesästä. Eläkepäiviksi voisikin sinne Lapin perukoille muuttaa..

Kaupungin tontinsaajille järjestämässä infotilaisuudessa tapasimme tulevia naapureita, ja selvisi että heillä on samanikäisiä lapsia. Siellä viimeistään vahvistui ajatus että nyt ollaan tehty oikea päätös. Äidin mieltä lämmittää ajatus että pojalla on kavereita joiden kanssa rakentaa puihin majoja, pelata futista tai lätkää pihoissa tai ajaa kilpaa fillarilla pitkin kotikatua.

Oli myös meille aikuisille mieltä lämmittävä tieto että naapureissa tulee asumaan saman ikäistä porukkaa kuin me ja ihan tavallisen oloisia perheen isiä ja äitejä vaikuttivat olevan. Kiva on alkaa rakentamaan kaikki yhtä aikaa ja pähkäillä ja tuumailla yhdessä eteen tulevia ongelmia. Ja tietysti vähän kisata siitä että kenen tupa on ekana pystyssä! Naapuri on tainnut ostaa avaimet käteen -talon joten heidän kanssaan on huono kilpailla, mutta saavatpahan sitten katsella sieltä kotinsa terassilta kun me muut vielä paahdetaan alkumetreillä.